I WANT IT BACK!

Joskus yöllä herään siihen, että puhelimeni värisee. Tuon värinän voi hukuttaa SEN ääneen. En tosiaankaan haluaisi kirjoittaa tätä nyt. muistot siitä ovat ällöttävät en voi unohtaa miten se heräsi eloon. Se ei ollutkaan  sitä mitä luulin

Muutto uuteen taloon: 

Olin päättänyt muuttaa uuteen kotiin mieheni, Jeremyn kanssa. Meillä oli vanhasta kodistamme hyviä muistoja. Muuttomiehet olivat jo ehtineet viedä tavaroita sisään. Kuitenkin naapurit kauhistelivat, kun minä raskaana oleva nainen astuin ensimmäistä kertaa taloon joka oli puhdas ja avara, vanhat verhot estivät auringon valon tulemasta sisään. Alakerta oli täydellinen samoin ylempi kerros, talosta löytyi vielä ullakko. Inhosin niitä. Joka tapauksessa Jeremy ei antanut minun odottaa ja rauhoittua ennenkuin menimme vanhoja natisevia portaita ylös pölyttyneeseen ullakkoon. Siellä se oli. Jalaton mannekiini jolla oli ihmisen näköiset kasvot ne tuntuivat silloin niin. Niin. Niin oikeilta aivan kuin olisi koskenut aidon ihmisen poskea. Tutkimme silloin vain hieman ullakkoa. Koko sen ajan tunsin kuinka se tarkkaili minua. 

Ensimmäinen yö: 

Tuo yö. Se oli normaali, kieriskelin unissani hieman ympäri sänkyä muuta kiinnostavaa ei tapahtunutkaan. Paitsi sitten, kun kuulin puhelimeni värisevän. Se värisi monta minuuttia, ei puolituntia lakkaamatta. En viitsinyt välittää siitä vaikka minun olisi pitänyt. 

Ensimmäinen päivä: 

Aamulla herätessäni Jeremy oli jo lähtenyt uudelle työpaikalleen. Herättyäni nousin sängylle istumaan ja otin puhelimeni käteen: Ei yhtään viestiä. Aloin epäröimään mitä oikein oli tapahtunut. Pian tunsin kuinka silmät katsoivat minua. Selkääni.
Pian kuulin kuinka ullakolla jokin kaatui, säikähdin kääntyen katsomaan taakseni, en nähnyt mitään. Päätin lähteä ullakolle. En kuitenkaan nähnyt mitään epämääräistä, ainut mikä silmääni osui oli mannekiini joka oli kaatunut. "Voi raukkaa", tokaisin itselleni ja menin nostamaan nuken. Tämän ilme oli erilainen, nukke hymyii kauniisti niin että tämän hampaita ei kuitenkaan näkynyt. 
Tämän jälkeen päätin mennä naapurin luo kyläilemään, tämä oli ainut joka puhui minulle. 
Saavuttuani naapurini talolle en ehtinyt koputtaa oveen kun tämä oli jo takanani. "Jeesus säikäytit minut", sanoin nojaten hieman oveen. "Anteeksi ei ollut tarkoitus", nainen sanoi ja lähti viittomaan minua takapihalleen. Istuimme siellä jutellen niitänäitä. Kunnes nainen kertoi: "Talossanne on kuollutyli neljä iihmistä, kuolemat ovat maksettu piiloon eikä kukaan muu tiedä niistä kuin me syntiset kylän asukkaat. Sinun tulee vastata heti puhelimeesi jos se soi!" 

Toinen yö: 
Jeremy li tullut jo kotiin kun palasin naapuriltamme. Mies kuitenkin oli kauhuissaan niin olin minäkin, näin sängyllämme silputtua paperia joissa oli kirjaimia. Keräsin nätisti paperin palaset roskakoriin ja kävin nukkumaan. 
Kun puhelimeni värisi, en vastannut. 

Tämä tapahtui noin kuukauden ajan, aina paperin palasia löytyi sängyltämme. Pelottavinta oli kuitenkin se, että olin kerran selvittänyt paperien sisällön. Sain niistä kootuksi lauseen: "I WAN'T MY BABY"' 

30yö: 

Kuulin taas sen surinan joka puhelimestani oli kuulunut. Jeremyllä oli kuitenkin yövuoro, enää kuukausi ja vauvani syntyisi. En halunnut lähteä sairaalaan, vastahan olimme muuttaneet olin rakastunut taloon. Tottunut siihen, että mannekiini kaatui joka ikinen päivä. Jokatapauksessa puhelimeni soi. Se oli värinällä ja tunnistin tuon värinän tekstiviestiksi. Yritin väsyneenä kädelläni kurottaa yöpöydällä olevaa puhelintani. Osuin kuitenkin jonkun likaisiin hiuksiin kädelläni. Se oli hän elävä mannekiini joka hymyili, tämän hampaat olivat aivan veitsen näköiset ne kuitenkin olivat vain verenpeittämät. Hahmo hyppäsi naamani eteen ja kuulin voimakasta vauvan itkua, sen seasta sain selvää: "TAHDON VAUVANI." 
Heräsin todellisuuteen ja tunsin kuinka mannekiinin käsi läpäisi mahani ottaen sieltä jotain. Se oli minun oma vauvani! Näin kuinka vielä ei niin kehittynyt vauva itki ja potki hitaasti ilmassa. Hirviö katkaisi napanuoran hampaillaan ja vauva sylissä tämä lähti vetämään itseän ullakkoa kohti. Jalkani olivat haavoittuneet ja lähdin maha auki konttaamalla sen perään tehden verivuonoa lattialle. Ullakolle päästyäni en kuullut enkä nähnyt mitään. Tunsin kuitenkin pian että joku pureskeli kättäni. Se oli minun mahassani kasvanut ja nyt hirviöksi muuttunut vauvani. 
En muista enempää kuin että jokin raahasi minut alakertaan ja sen jälkeen löi minut tajuttomaksi. 

"Nainen löytyi verisenä talon alakerrasta maha auki, viranomaisten mukaan tämä oli hullu koska huusi omaa vauvaansa. Miehen saavuttua tapahtuma paikalle tämä oli todistanut ettei naisen mahassa ollut mitään vauvaa koskaan ollutkaan." 

Niin he sanovat, että olen hullu. Selittäkkääpä miksi kuulen sen saman hirviön värinä äänen? Nämä ovat viiimeiset sanani: "TAHDON VAUVANI."